Hyvin pyyhkii muukin kuin Serla!

Onneks ei olla vielä ihan tässä ;)

Kolmas kertahan se on mikä toden sanoo. Oon toitotellut, ettei dieetti oo koskaan tuntunut menevän näin omalla painollaan eteenpäin. Huolimatta siitä, että ruoka on todella askeettista, sitä on suhteellisen vähän ja treenit pitää kuitenkin pystyä pitämään kovina. Niittenkään määrä ei mikään pikkuruinen ole - tällä hetkellä heilun kuin heinämies yhdentoista treenin verran per viikko.

Niistä viisi on ihan perus punttijumppaa ja loput treenit koostuu aerobisesta osuudesta, äkkiseltään helmitaululla summattuna siis kuutena päivänä viikossa ;) Aerobisten tarkoituksena on polttaa rasvaa ja tässä mulla on se vapaus, että tyyli sinällään on vapaa kuhan kinkku vaan tirisee. Kuntopyörällä on ihan jees rallatella, crosstraineri on soipa peli ja perkeleellisen porraskoneen kanssa mulla on vähän semmonen viha-rakkaussuhe. Mutta hiki tullee ja homma toimii!

Kuitenkin mun on nyt tunnustettava jotain, mitä en olis uskonut koskaan sanovani ääneen saatika kirjoittavani mustana valkoiselle: nimittäin oon kai pikkusen pihkassa.

Ehkä vähän ihastunu.

On maailmassa monta, ihmeellistä asiaa.
Ne hämmästyttää, kummastuttaa suurta Jantskua.

Nimittäin juoksemiseen. Semmoseen pururadalla tai kinttupoluilla tehtävään rehelliseen juoksemiseen. Niinku tiijätsä, makkarankuoret jalkaan ja monoa toisen eteen -meininkiin. Niin pro en vielä oo, että juoksushortseja tai shock absorbereita olis tullut hommattua tai hifisteltyä lajin suhteen muutenkaan. Mutta baby steps, baby!

Sillä tähän saakkahan juokseminen on ollu mulle semmonen juttu, että keväisin lumen sulaessa pistävät auringon ensisäteet pällini siihen malliin sekaisin notta minulle tulee halu lähteä juoksemaan. Siis muuallekin kuin alennusmyynteihin tai miesten perään. Kyseinen ilmiö tapahtuu kerran vuodessa ja aina jo ensi metreillä alan katua päähänpistoani! Viime keväinen Facebook-päivitykseni avannee tätä asiaa paremmin:

"Joo. Kerran vuodessa se mielenhäiriö on koettava ja jälleen sain hyvän muistutuksen, miksei yhtään useammin. Nimittäin näin kevään korvilla päätin taas tehdä vuotuisan juoksulenkin, töistä kotiin.

Mielessäni näin itseni liitämässä gasellin kevyesti Kajaanin katuja, ihanan lauhassa talvisäässä <3 Toisin kävi.

Noin kaksikymmentä metriä juostuani meinasin tikahtua hikeen ja vatutukseen. Eiijjuma matkasta tulee piiiitkä. Oishan se pitänyt aavistaa sitä paitsi siinä vaiheessa, kun juoksulenkille varta vasten lataamassani iPodissa ei ollutkaan virtaa ja puolimetrinen tatti pullisteli pipon alta jo ennen kuin lenkkarit oli jalassa. No tulta päin pärkele ja eikun matkaan.

Hihassa oleva punainen kissaheijastin hakkaa leukaan ja lenkkarit lipsuu lumella. Alun ja heijastimen heivaamisen jälkeen pitäs helpottaa, uskottelen. Paskan marjat.

Etenemisvauhti vastaa mummoa lumihangessa ja olo on kuin vinttikoirien kilparadalle eksyneellä norsulla. Not in my comfortzone! Vaikka aerobista on hinkattu menemään läpi vuoden, on tää eri juttu ja puuskutan kun vanha kunnon höyryveturi. Helvetti kun hävettää ja vastaantulijoiden kohdalla yritän pidättää hengitystä ja näyttää sporttisesti siltä, että teen tätä aina ja tää on niin ihanaa ja kevyttä ja huhhei! <3
Pukeutumiskysymys ja senkin tein väärin. Hiki on helvetillinen eikä selkään köytetty reppu ainakaan helpota tilannetta. Nappikuulokkeet alkavat lipsua korvista, varmaan soijjaa pukkaa sieltäkin niiden paikkojen lisäksi, minne ei aurinkokaan paista! Justiinsa joo! Yritän survoa nappeja takaisin raivon ja epätoivon vallassa, samalla juosten sen minkä töppösilläni pääsen. Räkä valuu. Ei oo nenäliinaa. Yritän niistää kuin rekkamiehet mutta sulavan kaaren sijaan klöntti räpsähtää poskelle. Nice. Luovutan nappikuulokkeiden kanssa ja villinä roikkuessaan ne antaa kipakoita iskuja eripuolille kasvoja. Olo on seksikäs.

Jatkan matkaa ja henkeä haukkoessani väärään kurkkuun lentää lumihiutale. Yskin kun keuhkotautinen. Jos juoksu ei mua tapa niin näemmä kuolen sitten tukehtumalla. RIP. Juuri kun mietin ettei tilanne voi enää muuttua huonommaksi, niin varmuuspissistä huolimatta alkaa otsassani pullistella perkeleellinen kupla. Justiinsa joo ja loppumatkamennäänkin sitten jalat ristissä. Maratoonaria musta ei tuu mutta kaikki kunnia lajin harrastajille <3 Hairahduksen vastapainoksi lähden illaksi ärjymään salille joten lenkkarit, nähdään taas vuoden päästä kun aika on kullittanut muistot! Pus!"

Että semmosta!

Tää olikin luontokuvablogi! ;) Otos on juoksulenkin varrelta, nostaa sykettä!
..ainahi sillon ku pelekää niin kovin notta lipeääkö kamera näpeistä vai ei. Koska enhän mä tosiasiallisesti ees juokse.
Kuvaan vaan käpyjä ja lehtiä pusikoissa, postaan illuusion vuoksi someen ja blogiin! Fitness4eva <3

Mutta kuinkas ollakaan ei historia näemmä jatka itsensä toistamista, kun mun ja juoksulenkkareiden jälleennäkeminen tapahtui aiempaa odotetummin. Residenssimme sijaitsee 15 kilometrin päässä kuntosalista (=keskustasta), joten pelkän aerobisen vuoksi ei sitä matkaa viitsi auton ratissa tai Nyssen kyydissä taittaa. Vaihtoehot olikin sitten juoksutohvelit jos liikkua mielii ilman matkoihin tuhrautuvaa kullan kallista aikaa ja kolmeakymmentä kilometriä!

#fitnesselfie

Mutta pakon edessä tai ei, niin oon tainnu oivaltaa juoksun hienouden. Ainakin silloin kun se kulkee hyvin! Musiikin rytmittäessä askelia tuntuu, että sydän laulaa ja jalat jaksaisi vain juosta ja juosta maailman tappiin (tai ainakin kotiin) saakka. Viimeksi lenkillä suorastaan liikutuin, että hitto tässä mä vain juoksen vaikka joskus vihasin sitä. Minä entinen lihava lapsi. Minä juoksen, koska mä voin. Juoksen, koska mulla on kaks tervettä jalkaa (ja kättä haha! :D ). Juoksen, enkä tukehdu. Ah!

Salipirkko ja sen luontaisempi ympäristö

Tästä postauksestani tuli näemmä tällainen oodi ja ylistys juoksemisen hienoudelle, mutta älkää nyt missään nimessä käsittäkö väärin - ihan piinkova saliämmä mä edelleen oon ja juoksentelen sitten siinä sivussa ;) Tarkoituksenani oli alunperin turinoida uudesta tiimistäni, valmennuskuvioista ja kertoa kuulumisia kuntoni etenemisestä sekä siitä, miten paljon niitä kiloja navan ja selkärangan välistä on juoksupolun lisäksi salille tullut jo tähän mennessä karisteltua.. Mutta tyypillisenä naisena juttu alkaa rönsyilemään näemmä, joten kilometrikirjoituksen ehkäisemiseksi jääpähän sitten seuraavaan postaukseen muutakin kuin lämpimikseen jauhamista ;)

Itsensäpaljastellaan tähän loppuun kuitenkin sen verran, että nimi komeilee osallistujalistassa ja semmosia tämmösiä kaikenlaisia ihkun mukavia yhteistyöjuttuja on tälle likalle myöskin kiikarissa iiks! ;) Joten keep calm and train hard, rakkaat protskupallerot ja kuullaan!

Pää puskassa!

<3: Jantsku

Muutoksia pukkaa!

Tampereen kamaralle asetuttua on elämässä puhkunut puhuri vihnaa tahtia ja tuntuukin, ettei mun maailmassani ole mikään ennallaan jos vaikka vuoden takaiseen vertaa. Paljon on mennyt uuteen uskoon mutta kaikkinensa onneksi tähän mennessä vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä ;)

Hyrskynmyrskyt velloi täten myös valmennusrintamalla. Bodypääkaupunkiin muutettua tuli persposkiini tuntuma, että haluaisin kuulua sijainniltaan lähempään tiimiin. Kajaanissa asuessani kisavalmennukseni tapahtui siis lähinnä etänä, sillä Vaasaan oli "muutama" kilometri. Homma toimi hyvin, mutta nyt kun olisi mahdollisuus muuhun, päätin yrittää.

Kartoitusta Tampereen seudun tiimeistä ei juurikaan tarvinnut tehdä, sillä mielikuva minulle sopivasta valmennuksesta kolkutteli takaraivossa. Näppäränä ämmänä laitoin homman alulle: muutaman sähköpostiviestin jälkeen huomasinkin jo seisovani korkokengissä pelkät kalsongit jalassa itse Madame Minna Pajulahden ja Ihalaisen Janin tarkkailevien silmien alla Bullfarmin poseeraushuoneessa.

Taustana valkuistani voisin valaista, että Minna kisaa omassa sarjassaan woman's physiquessa ammattilaistasolla sekä on lajiliittomme IFBB tuomari. Hänen plakkarissaan on penkkipunnerruksen maailmanmestaruus ja ansiota on tullut myös voimannostokisoista. Voimannosto on niin ikään myös Janin laji. Hän on nostanut huikeita tuloksia ja menestynyt kansainvälisesti, keskittyen tällä hetkellä kuitenkin penkkipunnerrukseen. Hänen ansioistaan mainitaan kaksinkertainen maailmanmestaruus Arnold Classic 1. sarjassa 110kg sekä ennätykset: JK 417,5kg, PP 272,5kg ja MN 350,5kg. Huhuhhh ja pfuuuufffhh!

Minua valamentaa Ihalaisen Jani - voimaa kuin isommassahin kylässä!
(kuva lainattu netistä)

Kauneutta ja voimaa samassa paketissa! Otoksessa siis Minna Pajulahti, koutseistani toinen :)
(kuva lainattu netistä)

Joteeeen valehtelisin jos väittäisin ettei jännittänyt. Kyllä jännitti. Itseasiassa niinkin paljon, että ihmettelin ääneen miten ihmisellä voikaan olla niin vähissä vaatteissa niin kova hiki! Aivotkin tök-tök-tökki, sillä saadessaani ohjeen kääntyä poseerauksessani oikeaan kännyin vasempaan! ..mutta sitähän mä teen auton ratissakin - menetän suuntavaistoni hahahh! :D Rakennuskaudella tässä siis on menty jo hyvä tovi ja vaikka kunto suhteellisen siisti onkin, niin mieluummin olisin hillunut tilanteessa jokusen kilon kevyempänä.. Taoin korvieni väliin kuitenkin sitä, että fysiikkaahan tässä vain katsotaan ja että kyllä rautainen ammattilainen erottaa potentiaalin hienoisen silavakerroksenkin alta, jos niikseen tulee.

Tästä kesäkunnosta lähdetään diettaamaan fläsää kisakuntoon ;)

No mikä sitten oli kantturan tuomio? Arvioinnin päätteeksi sain kiitosta kapeasta uumasta ja lajiin sopivasta rakenteesta, vaikka olkapäiden tilalle tarvitsisikin hankkia tykinkuulat ennen kisalavalle kipuamista ;) Meee soooo happyyyy! Alakropan kanssa olisikin sitten enemmän tekemistä riittävän kireyden saavuttamiseksi, mutta se ei ollut itselleni mikään üllatüüüüüs-tyyppinen momentti ;) Jani ja Minna aikoivat lyödä viisaat päänsä yhteen ja ilmoittaa mahdollisesta kisatiimiin valinnastani muutaman päivän sisään.

Ja oli muuten pisimmät muutamat päivät! Sydän melkein lähti irti rinnasta, sillä en muista milloin olisin halunnut jotain niin paljon <3 Kyseessä on rautaiset ammattilaiset ja tämä tiimi itselleni se ykkösvaihtoehto nyt kun vaihtamaan ruvettiin.

Sormet, varpaat ja jalatkin ristissä heräilin öisinkin katsomaan sähköpostilootaani ja siinä vaiheessa kun näin Minnalta tulleen viestin, meinasin valehtelematta ilopissata pöksyihini! Lopputulos oli paras mahdollinen kun sain kuulla tulleeni hyväksytyksi Pro Elite Teamiin valmentavaan Elite Academyyn, jonka nimissä tulen kisaamaan <3 Kirjaimellisesti itkin hetken onnesta <3 Tää oli mulle tosi tärkeää ja myös aikamoinen tunnustus kovien ammattilaisten nähdessä potentiaalia tämmöisessä pikkukaupungin heinähatussa.

Yayyy let's do this! <3

Homman nimi on nyt siis se, että kaikista muutoksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, mun elämä tuntuu olevan enemmän tasapainossa kuin koskaan eikä murheet paina. Siispä dieetti kohti syksyn karsintoja polkaistaan käyntiin TÄNÄÄN maanantaina ja mä oon valmiimpi kuin milloinkaan. Tähdet on oikeessa asennossa, mentaalipuolella oon viritellyt itseäni alkavaan rutistukseen jo pidemmän aikaa.

Tulevallla dieetilläni pyritään muokkaamaan fysiikkaani vielä sen mitä voidaan ja luotto koko hommaan on kova. Vaikken ole vielä uusia treeniohjemiani saanutkaan niin sen tiijän, että treenityyli tulee olemaan melko erilainen aikaisempaan verrattuna. Huhh miten innoissaan pieni ihmislapsi voikaan olla! Sarjojen toistomäärät tullaan tiputtelemaan noin 8-10 toistoon ja tietty sarjapainoja nostetaan samassa suhteessa. Nääs niillä eväin olkapääostoksille!

Goals!

Ekat yhteiset treenit valmentajien kanssa kolkuttelee ovelle todennäköisesti jo tällä kuluvalla viikolla, kunhan Minna palaa IFBB Mozolani Pro 2016 kisoistaan Zilinasta ja on iskussaan.

Rakkauvvella tehhään ja kovalla motivaatiolla mennään! :) Siispä blogiin tulee päivittymään muiden turinoiden ohella murinoita kisaprojektin etenemistä joten pysyhän kuulolla! <3

Niin ja loppuun vielä offtopiccia, kun Tampereen keskustassa törmättiin tuttuihin siisniinkuomg! ;) On ollut hienoa olla mukana HighRollerin alkutaipaleella ja seurata Kajaanilaisen innovaation nousutarinaa <3 Well done boys!

Fudge me I'm famous! :D

Pussss och kram,

Jantsku

Muuttolintu

On se saatana työmaa.

Tässäpä on viime viikot tai kuukauden päivätkin painettu tukka putkella pakaten elämää laatikoihin. Etsien töitä ja asuntoa, löytäenkin ne. Nimittäin meikäpoika on valjastanut pinkin kapsakkinsa, sokkona sormella osoittaen valinnut kaupungin ja muuttanut Tampereelle ;) Kyseisestä kaupungista tiesin ennakkoon en oikeastaan yhtään mitään :D Kerran käynyt ja silloin tais olla vielä vaipat. Possujunalla Särkänniemessä matkustamisen perusteella mielikuvani oli suppea joten tosielämän törmäilyauto -asenne kehiin ja törttöilemään ;)

Muumipapan tyyliin muisteloihin palatakseni liki kolmekymmentä vuotta tuli asuttua Kajjjaanissa ja raahattua pahvilaatikoita ainoastaan 15 kilometrin säteellä veneen alta toiseen. Olin asennoitunut syntymän lisäksi myös kuolemaan kotipitäjässäni kunnes tuli heitettyä häränpyllyä ottamalla korkeushyppy tuntemattomaan: kun kerran lähdetään niin lähdetään sitten kunnolla ja viijensadan kilometrin päähän! Pelotti, hirvitti, innostutti, oksetti, hihitytti, jännitti. Nauratti ja itketti. Kaikki tuttu ja turvallinen, mieluinenkin arki jäisi.

Just smile!? Välillä tuli kyllä ihan itkettyäkin, silleen
pohojanmaankautta antaumuksella..

Ja olihan muuten muutto! Voin taata, etten enää ikinä raahaa fitnesspersettäni yhtään mihinkään sillä tavarapaljoudessa luoviessani tuntui suo loputtoman syvältä! Pakkaat, pakkaat ja pakkaat, laatikot lisääntyivät mutta sheikkerien ja sloggien määrä kaapeissa tuntui edelleen säilyvän vakiona. What the fuuuuuudge!? Vajosin heteikköön.

Oman mausteensa koko härdelliin toi se fakta, että vaikka minulle oli jo järjestynyt työpaikka Nääsvillestä, sain neljä päivää ennen suunniteltua muuttopäivää kutsun erääseen mielenkiintoisempaan haastatteluun - KOLMEN päivän päähän klo 15! Eipä siinä auttanut kuin kiristää tahtia ja koska optimistina olin ajatellut olevani silloisessa nykyisessä työssäni viimeiseen saakka, niin lakki kourassa pyytää muutamaa kesälomapäivää käytettäväksi viikon loppupuolelta asioiden järjestelyyn.

Kerpeleellinen kiire tuli silti ja kun koko karavaani lopulta starttasi perjantaisena aamuyönä 52 minuutin mittaisten yöunien jälkeen Kajaanista kauas, oli päällimmäinen tunne helpotus. Mä en litistynyt kirjahyllyjen alle, pinna ehjänä vaikka vähän paukkuukin ja puhelvälit läheisiin edelleen ok! :D

Tien päällä aterioitiin ihan vaan tuppervaareista, kotona on välillä aikaa
panostaa.. Jeahh right ehkä kerran kesässä! :D

Matka meni hyvin ja akka pysyi lihoissaan, sillä tottahan bodyruoat oli fitnesslifen mukaisesti valmistettu kylmälaukkuun ja jopa seuraavallekin päivälle, että itse muuton saisi huolehtia ilman nyrkin ja hellan välissä huhkimista ;) Ainoa huoli matkalla oli vain seuraavan pissipaikan bongaaminen, koska viisi litraa vettä päivässä ;) Joka tapauksessa moottoritie oli kuuma kuin bodarin aamupuuro ja tiimalasi alkoi uhkaavasti lähestyä iltapäivää kello kolmea.

Tampereen keskusta on sittemmin tullut tutuksi,
kuva eräänä aurinkoisena aamuna työmatkani varrelta <3

Voin kertoo, että vieraassa kaupugissa paineen alla oikean paikan löytäminen ei meidän revohkalta sujunut ihan sukkana. Kaikessa hässäkässä oli muuttohaalarit vaihdettava parempiin, haastattelua varten siis. Eipä siinä ollut vaihtoehtoja: Tampereen keskustassa saattoi siis vilahtaa tissi tai kaks, kun kiskoin auton vänkärinpaikalla kokovartalokalsareitani pois ja kauluspaitaa tilalle! :D Onneks mun melonit on pientä lajiketta ja vaikea havaita vähän lähempääkin haha! Yritin oikoa takkutukkaa suoraksi ja karistelin sahanpurut kutreista ja muutamat korvieni välistä. Helmikaulakoru kaulaan ja voilá mikä helvetillinen hiki! Marsun suuntavaiston vuoksi saavuin kuitenkin haastatteluun viisi minuuttia myöhässä, sillä kirsikkana kakun päällä pyörin ensin väärssä paikassa kuin pieru nahkahousuissa.

Vaikka tähtien asennot haastatteluun saapuessani olivat enemmän kuin vinksallaan niin täytyy olla ylpeä itsestään: viikkoa myöhemmin sain kuulla notta liki sadan hakijan joukosta minut valittiin täyttämään saappaat! <3

Trion sopeutuminen huoletti mutta huoli on sittemmin
osoittautunut täysin turhaksi - kolmikko kuin kotonaan since the day 1 <3

Näytä haba
#pukuhuoneselfie

Tässä vaiheessa eloa Suomen Fitnesskaupungissa on takana siis apauttia rallaa noin kuukauvven verran. Oon oppinut jo juoksemaan perse hiessä ruuhkabussiin salikassi toisessa ja ruokaostokset toisessa kourassa. Keskustassa tulee käveltyä alligaattori hyppysissä ja eksyttyä silti. Mitenniin punainen merkintä kartassa tarkoittaakin määränpäätä eikä "olet tässä" -sijaintia?! Saa kai sitä kysellä ohikulkijoilta, että missä minä oon.. Summattuna meno on sen verran blondia notta eräs pariskunta tarjoutui taluttamaan minut kohteeseeni saakka - ihan kädestä pitäen! :D

Kajaanin Kuntokeskus Balance in my heart mutta täällä kotisaliksi valikoitui susiluola eli Wolffi. Siinä ei itse asiassa ollut kahta sanaa, koska tilanne oli jo kartoitettu etukäteen ihan ennen mitään muuta ;) Olkoonkin, että kotoa on sinne sen verran pitkä matka notta perskannikat puutuu ja näläkäkin ehtii tulla uudemman kerran ;)

Tampere on ainakin yks syypää mun hymyyn - love this city!

Tässäpä tämmöttinen tilannekatsaus -tyyppinen pläjäys, niin tiijätte miks akka on Kajjjaanin katukuvasta kadonnut ja missä tällä hetkellä mennään :) Tarkoitus on pitää blogia vähän aktiivisempana nyt, kun tilanteet alkaa tasaantumaan ja elämä soljuu uomiinsa. Se oli toive niiltä kajaanilaisiltakin ketkä näillä natisevilla kärryillä edelleen pysyä haluaa <3 Miss u!

Pidemmittä puheitta aurinkoista uutta viikkoa teille sokerimurusille! <3 Toivottavasti Wappu meni simaa syödessä sekä munkkeja juodessa ;) Meijjän party animal Hessu biletti ihan big time! <3

 Pus!

<3: Jantsku