Mun kasvutarina: Kun sohvaperuna salipirkoksi jalostui

Kuntokeskus Balance on mulle kuin toinen koti ja
olohuone - myös siellä vietetyn ajan perusteella ;D

No hei terve mieheen! Ja nyt penkistä kiinni sillä täältä pesee sekä linkoaa siihen malliin että töttöröö! ;)

Näyttää tulleen enemmän sääntö kuin poikkeus tästä kirjoittelutahdin venymisestä kahteen viikkoon. Valitettava fakta homma vaan on, että tässä vaiheessa kun teen tunnin aamuaerobisen kuudesti viikossa ja punttitreeni 45 minuutin cardiotreenin kanssa on viitenä iltana viikossa, ei luppoaikaa hirwwweesti ole. Sulkakynän heiluttelu tapahtuu olemattomalla luppoajallani, kun leipätyökin pitää hoitaa kultakutrin kolmen pienen karhun lisäksi ;)

Facebookissa spämmäilin tuossa jo taannoin päivityksen, jossa toivotin tervetulleeksi mun fitnesskuplan. Sinne tuun vetäytymään aika tiukasti jumppatrikoot jalassa ja sheikkeri kainalossa seuraavien kuukausien ajan. Kerroin, että salin ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle sanon hetkeksi heihei ja toivon siihen läheisiltäni ja tovereiltani ymmärrystä <3 Te mun elämäni muruset ootte ihan kultahippuja mutta tää on mun juttu ja niin pitkäaikainen unelma, että aion panostaa siihen kaikkeni. Mä en valitettavasti kuulu niihin naisiin, joiden unelmafysiikka kuoritaan esiin pelkällä crosstraineriin vilkaisulla. Ei, e-ehei. Minä saan tehdä ihan sensuroidun paljon töitä mun kroppani eteen mutta niin kauan kuin tästä kehoni muokkaamisesta nautin, se ei ole mulle minkään sortin ongelma :)

Metsäleikkejä ja häntäheikkejä <3
Yhden toipilaan urheiluvamma tassussa on tuottanut viime viikkoina lisähommaa ja harmaita hiuksia.

Ymmärtänet siis, että tällä hetkellä liikenevät vapaat hetket on itsekkäästi sijoitettava omaan nöyhtäiseen fitnessnapaani. Panostamalla osakkeet oikein saan nukkumatin unimarkkinoilla mehevät osingot, vaikka kissan ristiäisiä tärkeämmistä menoista kieltäytyminen aiheuttaakin aavistuksen huonoa omaatuntoa. Näillä liikuntamäärillä mulla ei oo kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin saada tappiollinen unikurssini vakaaksi ja siksi otan tämän tietoisen sijoitusriskin kantaakseni ;) Talletan mun minuutit unipankkiin, pinkin kompressiosukan varteen, jotta väsymys ei saa tästä mimmistä liian tiukkaa niskalenkkiotetta!

Aktiivista elämää mutta mä nautin. Mun suukkosuusta et tuu kuulemaan touhun tai dieetin vatuttavan, ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta. Elämä on valintoja ja ihku fitnesslaiffi on mun! ;)

Joka tapauksessa lupasin viimeisimmässä kirjoituksessani julkaista blogitekstin kuvien kera siitä, miltä mä oon näyttänyt ennen. Tämä kirjoitus ei ollut ihan peace of proteincake tai taiottu sormia napsauttamalla. Minä kaivauduin lapsuusaikaani sekä nuoruusvuosien valokuva-albumeihin, sittemmin digitaalisten tallenteiden pariin. Sentään kivikaudella tai kaitafilmiajalla en ole elänyt, vaikka potkukelkan uria ja muutama kilometrikin on tähän mittariin kertynyt ;)

Kuvia nuoruusvuosiltani oli haasteellista löytää. En viihtynyt kameran edessä ja miksi olisin, kun en viihtynyt omassa kehossanikaan? Sen aikaiset selfiearkistot on olemattomat, sillä silloin kun minä olin nuori, niin ei niitä omakuvia noin vain lankapuhelimella napsittu! Tallenteet 24:n kuvan filmirullaltakin piti käydä teettämässä valokuvaliikeessä - oi voi niitäkin aikoja! Ja jos filmirullat on sulle ihan WTF ja utopiaa, niin oot kyllä OMG nuorisoo ja voit KVG jos et muuten tajuu ;)

Aikoinaan selfiekepin (!) lisäksi myös belfiekeppiä oltaisi pidetty varmasti vielä enemmän vitsinä mitä näinä päivinä - ostaa nyt keppi jotta saa kuvattua OMAA BERBERIÄÄN sen eri vinkkeleistä?! Voi pyhän lehmän lämmin henkäys sentään, eikö omaa armasta ahteria parempaa kuvauskohdetta löydy? Belfiellä eli pylly selfiellä eli kuvalla omasta tarakasta tuskin pokataan Vuoden foto -pystiä tai titteliä liikuttavimmasta luontokuvasta. Sillä saat sen satayks tykkäystä Facebookissa ja jos hyvin käy, niin ihan hitokseen seuraajia Instagramissa ;) ..joo ja varmaan myös muutaman hiipparin pimeillä kujillakin!

Tulevaisuuden perhealbumeita esitellään sitten jälkipolville kommentoiden: "Tuossa on isomummun ahteri, pappa siinä vieressä olis kyllä voinut valita paremmat ja prässätyt pöksyt perhepotrettiin! Viereisessä otoksessa on sitten Matti ja Maija puutarhakutsuilla, kyllä Maijan olis pitänyt tehdä vähän enemmän syväkyykkyä tai pukeutua vähintäänkin Freddyihin. Ne kun taikoo perseen niille joilla sitä ei ole. Ja hei voi että, kato! Siinä ollaan me sisarukset suloisesti ja ihan persposki poskea vasten!"

Tulevaisuuden bersepotretti

Myönnän kyllä suoraan, että tässä tilanteessa myös tällä patoja soimaavalla kattilalla on omasta pannustaan kuvia varmaan enemmän kuin naamastaan. Selittäähän ne hiihtäjätkin mutta se on seurausta sille syylle, että lähetän valmentajalleni kuvat kehityksestäni ja kunnostani viikoittain.

Sen verran sulle vielä saatesanoja tälle kuvamatkalle, että jos näät tahroja paperilla niin ne on sitten kyyneleitä eikä sadetta. Kyseisen postauksen myötä tuli meinaan palattua aika vahvasti menneisyyteen, aihe oli vähän vaikeampi paikka mitä tajusinkaan. Hetken harkitsin myös julkaisematta jättämistä - tää on aika suuri pala mua eikä liian henkilökohtaisuuksiin ollut aikomuksenani tässä blogissani mennä.

Nohh syteen tai saveen niin kuvat joka tapauksessa kertovat enemmän kuin nämä mun tuhannet sanani - annetaan otosten siten puhua puolestaan. Tässä on mun tiivistetty tarina rumasta ankanpoikasesta jonkin sortin harakaksi:

Ei oo omput poskissa vaikka siltä näyttääkin ;)

Pinkki oli pop jo pikku-Jantskun mielestä :)

Kuten sanottua, oon joskus epäillyt syntyneeni Lauantai-pussi toisessa kädessä ja jäätelötuutti toisessa. Kotona meillä on aina ollut terve suhtautuminen ravintoon ja söimmekin ihan normaalia äitiliinin itse alusta asti valmistamaa ja terveellistä kotiruokaa, koko perhe yhtä aikaa pöydän ääreen rauhoittuen. Makeat herkut ovat silti olleet paheeni eikä aikaakaan, kun olin itse turpea kuin tuulihattu. Ensimmäisessa kuvassa olen eskari-ikäinen kuusvee ja toisessa tokaluokkalainen.

Yläasteen aikaisia kuvia oli haastavinta löytää, jonka vuoksi tässä on aukko. Itsetuntoni oli heikoimmillaan ja nähtävästi valokuvissa esiintyminen on onnistuttu välttämään kouluarvosanoin ihan erinomaisesti ;) Näihin aikoihin minua kutsuttiin enemmän varmaankin nimillä Läskiperse tai Virtahepo. Itku silmässä ajattelin, että "Se on ihan Jaana vaan." Kisojeni lähestyessä oonkin päättänyt omistaa lavalla takaposeerauksen kiusaajilleni - bite that ja kuka nyt on läskiperse?!

Yllä olevassa kuvassa oon 18-vuotissynttäreilläni. Mieleeni on jäänyt kerta, kun ihastuin eräässä nuortenvaateliikkeessä vaaleanpunaisiin housuihin. Housut jäi ostamatta, koska myyjä kertoi ettei strandardikokoa 42 suurempia housuja valmistettu. Auts!

Ylläolevissa kuvissa, noin parikymppisenä, urheiluharrastukset alkoivat hiljalleen kiinnostaa ja muutosta kropassa rupesi syntymään. Arkiliikunta oli myös tullut kuvioihin ensimmäisen koirani Hessun ansiosta. Olin kyllästynyt katsomaan itseeni tyytymätöntä minääni ja hankin kuukausijäsenyyden kuntokeskus Frendokselle. Ruokapuolessa oli silti petrattavaa ja nestetasapaino oli kunnossa ainakin viikonloppuisin ;)

Sittemmin siirryin työelämään ja sen ohella muut elämässäni tapahtuneet suuret mullistukset johtivat kausiluonteiseen välinpitämättömyyteen omaa fyysistä hyvinvointia kohtaan. Vararenkaat löysivät tiensä vyötärölleni, sillä mun mielestä makeiset tais olla maitorahkaa parempi välipala ;) Painoa kertyi onneksi vain hetkellisesti, josta kuitenkin alla oleva kuva todisteena:

Hetken siinä katselin itseäni ja hain tasapainoa. Housut ahdisti ja sehän se vasta ahdistikin! Aktivoin säännöllisen urheiluharrastukseni jälleen ja siinä vaiheessa oli ihan selvää että Puntti, Treeni ja Jantsku muodostaa semmoisen vanhan kansan liiton ja pyhän kolminaisuuden, jota ei ihan hevillä horjuteta. Tai popilla tai klassisellakaan ;) Saliharrastus oli ollut kuvioissa jumpan ja humpan ohella koko ajan, mutta viimeistään tässä vaiheessa se syrjäytti Jumppa-Jantskun zumbamaratoonit kun fitnesslaiffista tuli mun elämäntapa.

Ruokavalio salitreenin tukena alkoi hiljalleen avautumaan allekirjoittaneelle. Viinakset jäi lopullisesti ja elämäntapa vei mennessään. Alla oleva kuva on vuodelta 2011.

Sen jälkeen alkoikin ajanjakso, jolloin kropassa ei tapahtunut mitään sen radikaalimpaa. Paino pysytteli normeissa ja kävin salilla säännöllisesti useita kertoja viikossa. Sitten koitti kevät 2013. Aloin treenaamaan vielä kovempaa, vielä tavoitteellisemmin. Kesällä 2013 eli noin kymmenen viikon rasvan tiristelyn ja kunnon kiristelyn seurauksena näytin seuraavalta:

Kesä 2013

Pökät on vähän lökät

Lempparibiksut!

Yllä olevissa kuvissa aloin ensimmäistä kertaa olla tyytyväinen itseeni. Koska kisalavojen kutsu ja ProTanin tuoksu kuitenkin viekoitteli takaraivossa, oli tähän tuulen tuivertamaan vinkuheinään saatava vähän lisää piffiä ja potkaa. Niinpä massaa alettiin maltillisesti kerätä, vaikka vaa'an lukeman tarkoituksenmukainen nouseminen alkuun hirvittikin. Muskelit ei vain kasva miinuskaloreilla ja tavoite kirkkaana mielessä se oli vain hyväksyttävä. Piste.

..ja tässä mä oon nyt - fitnessakka, Jantsku vuosimallia 2015. Kisadieetti on käynnissä ja viimeisen puolentoistavuoden aikana tavoite kirkkaana mielessä taotut työn tulokset alkavat hiljalleen tulla esiin. Lajissa hienoa on se, että kehitettävää löytyy aina eikä valmiita olla kai täysin koskaan ;) Välillä pienoinen stressi kisakuntoon ehtimisestä nostaa päätään, mutta pää kylmänä lataan keskittymisen olennaiseen eli tekemisen meininkiin. H-hetkeen on tällä hetkellä aikailailla pari kuukautta ja satalasissa mennään ;) Let's do this!

Peace, love & pusuhaleja kun kevätkin tulloo!
<3: JantsQ